Tyttö, joka tiesi liikaa
|
|
Etenkin pienkustantajilla on taipumusta erilaisin saatesanoin pyrkiä saamaan kirjaarvosteluista mieleisiään. Tällä kertaa pyysivät muistamaan, että ”tarinan kertoja on omalla ruumiillaan kahden nuoremman sisarensa koulutuksen maksanut tyttö, joka ei enää kykene huolehtimaan itsestään eikä asioistaan”. Nyt kun tämä on sanottu, voinen kertoa mitä mieltä olin lukemastani kirjasta.
Lonin tarina kertoo Thaimaasta asioita, joita ei näe matkaesitteissä. Se on tarina äärimmäisestä köyhyydestä ja siihen liittyvästä epätoivosta. Ihmisistä, jotka epätoivonsa keskellä ovat valmiita aivan mihin tahansa - vaikka myymään oman lapsensa tai häätämään tämän kotoa, että siellä olisi yksi suu vähemmän ruokittavana. Se on myös tarina herttaisesta pikkutytöstä, josta oma äitinsä kasvatti itsekkään pikku luntun. Kirjan esipuheessa Lon kertoo olleensa onnekas ja todistaa samalla kuinka suhteellinen käsite onni voi olla. Köyhän thaimaalaiskylän ja Bangkokin katujen kasvatti katsoo olleensa onnekas, kun sai jäädä Englantiin työttömän aviomiehen ja eurooppalaisen maan viranomaisten armoille. Suomalaisen katsantokannan mukaan asiat eivät tuossa jamassa kovin häävisti ole. Ehkä meillä on totuttu liian hyvälle? Lonin onglemavyyhdiksi näkyy vuosien varrella muodostuneen paitsi ongelmallinen äitisuhde, niin myös tieto siitä, kuinka toisin asiat thaimaalaisessa yhteiskunnassa voisivat olla. Näillä kahdella asialla yhdistettynä kertojan omiin kokemuksiin seksiteollisuuden työntekijänä on sittemmin ollut vaikutuksensa hänen mielenterveyteensä. Vaikka Lon kertookin avoimesti seksikokemuksistaan, itsemurhayrityksistään ja thaimaalaisen tyttöbisneksen rahapuolesta, jää päällimmäiseksi mieleen kertojan tarve selitellä tekojensa motiiveja ja hakea niiden kautta oikeutusta elämänsä valinnoille. Koko ikänsä hyväksyntää kerjäämään tottunut tyttö jatkaa samaa rataa myös kirjassaan olkoonkin, että hän kieltämättä on uhrannut paljon perheensä eteen. Jopa oman terveytensä. Kertojan psyykkiset ongelmat tulevat erityisen hyvin esiin kirjan loppupuolen päiväkirjamerkinnöissä. Minä -keskeisyys kasvaa kirjan edetessä. Toisaalta niin tekee myös Lonin perspektiivi, kun hän heijastelee kokemuksiaan eri Euroopan maista ja vertaa niitä synnyinmaahansa. Lonin tarinan kirjaksi koonneet amerikkalaiset Julia Manzanares ja Derek Kent ovat olleet toimiva tiimi, jossa Pattayalla asuvan Kentin rooli on ollut myötäelää kertojan kanssa tämän elämänvaiheita ja jäsennellä ne kirjan muotoon samaan aikaan kun Manzanares on paneutunut yksityiskohtiin ja taustatietojen etsintään. Tirkistelevästä luonteestaan huolimatta kirja on hyvinkin informatiivinen. Tulin edellisessä kirja-arvostelussani peräänkuuluttaneeksi tiiviyttä, mutta nyt on tunnustettava, että tein sen liian aikaisin. Tämä kirja se vasta tiivistämistä kaipaakin. Siitä saisi helposti sata sivua pois pelkästään toistot karsimalla. Ihmetyttääkin, miksei niin ole tehty, kun kerran tilaisuus oli. Kerronnan epätasaisuudesta ja tarpeettomasta jankuttamisesta huolimatta tanakkaa luettavaa niille, jotka haluavat tietää, mitä kiiltäväkantisten matkaesitteiden alta paljastuu.
|
|
|
|
|